Cookin salmen ylitys – verta, hikeä ja kyyneleitä

Eilen aamulla kävimme noutamassa noutamamme pyörät Wellingtonin lähistöltä. Ensimmäinen kompastuskivi tuli vastaan jo kaupassa – pyörissä oli väärät polkimet ja jalkoja ei ollut. Oikeat polkimet (häkkipolkimet) asennettiin ilmaiseksi, mutta jalat maksoivat 15$ per kappale. Toinen kompastuskivi tuli vastaan huoltoaseman pihalla, jossa teimme muutaman harjoituskierroksen pakatuilla pyörillä. Peräkärryn lasti oli suuri, mikä teki pyörän ohjaamisesta todella haastavaa. Lisäksi pyörän jalat osoittautuivat täysin turhiksi eikä pyörä pysynyt pystyssä ilman seinää. Tottumattomana häkkipolkimiin ja suureen taakkaan, Jonna poloinen kaatui suorin vartaloin kyljelleen päin asfalttia. Onneksi kypärä oli jo päässä ja paikalla oli lääkintämies Jukka. Tilanteesta selvittiin asfaltti-ihottumalla ja parilla kyyneleellä. Pian saimme kuitenkin riittävästi tuntumaa pyöriin (ilman häkkipolkimia)  ja matkamme kohti satamaa alkoi. 10km kaunista rantakatua pitkin.

Laiva lähti ajallaan kohti etelä-saaren satamakaupunkia, Pictonia. Sää oli mielettömän upea. Aurinko paistoi koko matkan kirkkaalta taivaalta ja maisematkaan eivät olleet hullumpia. Tässä muutama Paparazzin otos.

Wellington - Picton lautta

 

Etelä-saaren maisemia

Lauttamatka kesti nelisen tuntia, jonka jälkeen jatkoimme suoraan kohti Havelock kylää keskelle Marloroughn upeita salmia. Tienviitassa luki: ”Queen Charlotte Drive Scenic Route” (=kuningatar Charloten näköalareitti). Opaskirjan (Cycling New Zealand – Lonely Planet) mukaan matkaa oli 36km kevyttä ja rentoa pyöräilyä. Mikään ei voi nyt mennä pieleen. Vai mitä?

Hah! Maisemat olivat kyllä upeita, mutta niitä ei ollut aikaa jäädä katselemaan. Nousut ja laskut olivat sen verran jyrkkiä ja pitkiä, että Jonnan voimat ehtyivät jo ennen puoltaväliä matkaa. Viimeiset 20km mentiin pelkällä sisulla. Kello lähestyi uhkaavasti kymmentä ja alkoi hämärtyä. Määränpäähän oli päästävä nopeasti, sillä meillä ei ollut kunnollisia valoja pyörissä. Kun matkaa oli jäljellä 10km, Jukka päätti ottaa Jonnan kärryssä olevan rinkan selkäänsä helpottaen näin Jonnan jaksamista. Viimeisen rutistuksen jälkeen pääsimme vuoren laelle, josta näkyikin jo Havelockin kylän valot. Helpotuksen huokaus! Loppumatka oli pelkkää alamäkeä.

Tämä ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän. Kello oli jo yli kymmenen ja varaamaamme hostellin isäntäväki oli siirtynyt yöpuulle. Vastaanottotiskillä oli kalterit edessä ja toimisto oli pimeänä. Onneksemme paikalla oli pari mukavaa kiinalaista, joiden huoneessa oli tilaa (huoneessa oli lukuisia tyhjiä kerrossänkyjä, joista he käyttivät vain yhtä) ja he kysyivät haluaisimmeko nukkua heidän kanssaan.  Väsyneinä ja nälkäisinä tämä kuulosti hyvältä. Heitettyämme iltapalat naamariin ja käytyämme suihkussa, kävimme nukkumaan. 

Aamulla hoidimme maksut kuntoon ja saimme omistajalta alennusta kerrottuamme pyöräretkestämme – kaksi yötä superhalvalla, joista toinen omassa huoneessa. Tutkailtuamme pyöräreittejä, tulimme siihen tulokseen, että etelä-saarella on niin paljon nähtävää, ettei pyörillä ehtisi näkemään puoliakaan. Päätimme vuokrata pyörien sijaan pikkuauton, jolla pääsee kätevästi ja nopeasti liikkumaan paikasta toiseen. Muuten pyrimme edelleen elämään matalalla budjetilla, eli itsetehty ruoka ja halpisyöpyminen - tästä eteenpäin enimmäkseen teltassa. Ylihuomenna palautamme pyörät Nelsoniin, jonne matkustamme bussilla ja sieltä jatkamme matkaa autolla. Säätiedotuksen mukaan ylihuomenna alkaa helleaalto. Apuva :) (onneksi autossa on ilmastointi!)

Jotta teille lukijoille ei jäisi paha maku suuhun, kävimme puolestanne syömässä Havelockin kuuluisassa simpukkaravintolassa (Mussel Pot) aivan hullut mätöt! Jonna nautti aterian kaverina inkiväärikaljaa. Simpukat olivat taivaallisia! Nam nam!