Kumily - kesyapinoiden kaupunki

Vietimme kaksi yötä Kumilyn kaupungissa. Bussista noustuamme eräs intialainen mies tuli kauppaamaan meille majoitusta. Kävimme tarkistamassa paikan ja totesimme sen siistiksi ja edulliseksi (tuplahuone 7,5€ per yö). Kaiken lisäksi paikan omistaja, Osaka, oli todella sympaattinen ukkeli, joka ulkonäöstä päätellen oli harras muslimi. Kuullessaan Jukan olevan kungfu –opettaja suuressa koulussa, hän oli todella otettu saadessaan meidät vieraaksi. Hän halusi välttämättä oppia kungfu –tervehdyksen, jonka jälkeen aina meidät nähdessään hän tervehti meitä itämaiseen tapaan. Paikan nimi oli Hornbill Cottage, joka saa meidän suositukset.

Lounaaksi söimme Keralalainen banaaninlehtiateria paikalliseen tapaan sormin (oikealla kädellä). Syödessä vasen käsi on pidettävä visusti kurissa, sillä vasenta pidetään likaisena (vasemmalla kädellä pestään peppu ja pidetään pippelistä kiinni).

Osallistuimme jeeppisafarille norjalaisen pariskunnan kanssa (Jan ja Ida). Seuraamme littyi myös amerikkalainen nuori mies nimeltä Ian. Safari oli todella pettymys sillä emme nähneet juurikaan eläimiä. Syynä tähän oli luultavimmin huonosti järjestetty aikataulu. 6-7 jeeppiä kaahasi peräkanaan kuin rallikilpailussa ja oppaat taputtivat käsiään ja heittelivät kiviä saadakseen eläinten huomion. Onneksi meillä oli mukavaa juttuseuraa, joten emme tylsistyneet kuoliaaksi. Näimme kuitenin pari villielefanttia, jotka olivat tosin liian kaukana saadaksemme hyvää valokuvaa :(  

Ehkä maailman söpöin apina, eikö? Jonkun huivi sai kyytiä.

Illan suussa kävimme Janin ja Idan kanssa katsomassa Keralan itsepuolustuslajinäytöstä. Lajin nimi on Kalarippayat ja se muistutti kaukaisesti Kungfua. Näytös oli viihdyttävä. Sen päätteeksi menimme nelistään syömään herkullisen illallisen. Suunnittelimme yhdessä Janin ja Idan vierailua meille Suomeen täksi kesäksi. Toivottavati suunnitelmat toteutuvat!

Kalarippayat -alkulämmittelyä.

Näytöksen päätteeksi huikea tuliloikka.

Munnar – teeplantaasikaupunki

Istumme tällä hetkellä Green View Inn –nimisen hostellin ylimmäisessä huoneessa (#402), jota oli kehuttu jopa opaskirjassamme. Ensimmäinen hotelli, jonka henkilökunta puhui ERINOMAISTA englantia! Jiihaa! Myös palvelu pelasi, eikä meidän tarvinnut kysyä juuri mitään itse. Meidät otti vastaan sympaattinen nuori mies, joka istutti meidät alas ja tarjosi teetä. Hän otti kartan esille ja alkoi selittää juurta jaksaen kaikesta tarpeellisesta. Sitten hän tarjosi vaellusretkeä seuraavalle päivälle, jonka otimme vastaan, koska olimme niin iloisia kun kerrankin kaikki sujui helposti. 

Vaellusretki alkoi aamulla 6:30 ja päättyi 12:15. Vaelsimme teeplantaasien halki 2000m:n korkeuteen (Munnar on 1500m korkeudessa) ja söimme huipulla kevyen aamupalan. Opas puhui englantia (siis täh?) ja hän tottuneesti selosti alueesta kaiken tarpeellisen. 

Yhtä pientä kusetustilannetta lukuunottamatta (meille myytiin Toblerone –suklaata, joka olikin avattu, leikattu, sulatettu ja uudelleen kovetettu, jotta yhteen rasiaan menisi vähemmän suklaata) kokemuksemme täällä Munnarissa on ollut positiivinen. Päätimme jäädä tänne vielä kolmanneksi yöksi. Huomenna jatkamme matkaamme kohti Kumilya, joka sijaitsee Periyarin luonnonpuiston läheisyydessä. Jos vain onni on myötä, saavumme perille oikeaan paikkaan iltasella.

Teeplantaaseja oli kaikkialla!

 

Huipulla tuulee (2000m)

Aamupala huipulla. Oppaamme oikealla.

Katso vain muurin taakse, niin tätä näkee kaikkialla! Pois silmistä, pois mielestä on intialaisten motto (?)

Aamu-usvaa

Teeplantaasien työntekijöitä. Yleensä ainoastaan naiset poimivat teelehtiä.

Tirppana hotellimme ikkunasta katsottuna

Olipahan iso paskakärpänen! Valehtelematta tämä kaveri oli isompi kuin Jukan peukalo. Tämä epeli tarvitsee vähintään elefantin paskat päästäkseen kunnon kylpyyn!

Parambikulam – luonnonpuisto keskellä vuoristoa

Opaskirjamme mukaan Parambikulamin luonnonpuisto on Keralan parhaiten ylläpidetty luonnonpuisto. Emme valitettavasti saaneet samaa vaikutelmaa. Perille pääseminen vaati aika paljon ponnistelua, kiitos paikallisten kielitaidon ja bussikuskimme kiukuttelun. Onneksemme tapasimme nuoren englantilaisen pariskunnan, Nickin ja Leen, joiden kanssa saatoimme jakaa tuntemuksemme. He olivat menossa samaan luonnonpuistoon.

Parambikulam -pato

 Perille päästyämme oli yöpymispaikan järjestäminen yllättävän vaikeaa. Paikallisessa turistitoimistossa oltiin hieman vastahakoisia tarjoamaan palveluja. Tuntui siltä, kuin emme olisi olleet tervetulleita. Täällä, kuten muualla Intiassa, oppaat eivät kertoneet yhtään mitään ellemme kysyneet. Jopa ruokailuajat piti selvittää. Ruoka oli myös pieni pettymys – pääruokana oli aina nuudeleita ja leipää.  Lautasella ei ollut nimeksikään edes kasviksia.

Teimme lyhyen vaellusretken sademetsään ja soutelimme bambulautalla järvessä. Oppaamme oli sympaattisen näköinen vanha mies, joka yllätys yllätys puhui todella huonoa englantia. Suurimman osan ajasta vietimme Nickin ja Leen kanssa jutustellen. Voimme vain kuvitella, miten ankeata meillä olisi ollut ilman heitä (he totesivat saman meistä). Tässä kuvia öttiäisistä ja muista näkemistämme kohteista.

Onko tämä se kuuluisa Yeti?

Tämä vauvakäärme oli alle 30cm pitkä ja kynän ohut.

 

MURRRR EI SAA OTTAA KUVAA!

Mammakrokotiili

Apinaperhe

Nautinnollista kirppujen nyppimistä

Kochi ja Thrissur - alkushokki

Hei taas kaikille! Viimeisestä kirjoituksestamme onkin jo kulunut melkoisesti aikaa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Intiassa on nettiyhteyden löytäminen aika hankalaa ja useimmiten vielä rajoitettu vain sähköpostien lukemiseen. Yritämme kuitenkin kirjoitella parhaamme mukaan, ettei kotiväki ryhdy pommittamaan tekstiviesteillä.

Saavuimme 17.2 kello 4:00 aamuyöstä Kochin lentokentälle, joka sijaitsi tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Matkasimme kaupunkiin prepaid-taksilla rystyset valkoisina, koska kuskin kaasupoljin oli aika herkkänä ja valoja käytettiin vain, jos katuvalot eivät toimineet. Kuski yritti kovasti jutustella kanssamme, mutta jo kättelyssä huomasimme kielimuurin hankaloittavan keskustelua. Kysyimme: ”do you know where our hotel is?” johon kuski vastasi hermostuneesti: ”yes yes no problem” ja lauloi jotain paikallista laulua. Usean puhelinsoiton jälkeen hän kuitenkin löysi kuin löysikin perille.

Intialaisten mittakaavan mukaan Kochi on keskisuuri kaupunki, mutta meille suomalaisille se on erittäin suuri. Kaupungissa nimittäin asuu kaksi kertaa enemmän ihmisiä Suomen väkilukuun verrattuna, eikä se ole edes Keralan pääkaupunki... Vietimme täällä kaksi päivää tutustuen Fort Kochin kalastuskulttuuriin ja Ernakulamin ostosmahdollisuuksiin. Kochista lähtee myös paluulentomme takaisin Suomeen 15 maaliskuuta. 

Chinese Fishing Nets (kiinalaiset kalastusverkot) - yksi Fort Kochin kuuluisista nähtävyyksistä.

 

Kalastaja työn touhussa

Seuraavaksi hyppäsimme bussiin kohti Thrissurin kaupunkia, välietappimme kohti Parambikulamin luonnonpuistoa. Bussissa haisi vanha kusi ja penkit olivat todella hiostavat. Thrissurissa oli onneksemme meneillään pienimuotoinen festivaali, jossa nuoret esittivät perinteisiä tansseja. Tanssitytöt olivat hienosti meikattuja ja puettuja.

Temppelielefantti päiväkävelyllä

Pyhälle maalle ei saa kengissä astua!

 Myönnettäköön, elämä täällä Intiassa on todella erilaista verrattuna länsimaalaiseen elämään. Tämän ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Olimmehan me yrittäneet valmistautua siihen etukäteen. Intiassa on todella huono infrastruktuuri. Katukuvaa leimaa jätteet, rapistuneet rakennukset ja huonot tiet. Liikennesäännöistä ei ole tietoakaan ja torvea huudatetaan joka mutkassa (pidämme aina bussimatkoilla korvatulppia). Kaikesta huolimatta emme ole nähneet vielä yhtäkään kolaria. Ihmisiä on PALJON ja kaikkialla!

Muistathan käyttää kypärää...

Mielestämme Kerala ei ole vielä ainakaan toistaiseksi ollut turistiystävällinen alue. Ihmiset puhuvat huonosti englantia ja mitään ei kerrota ellei itse kysy ja silloinkin voi olla epävarmaa saako luotettavaa tietoa – Intiassa ei tunneta ilmaisua ”en tiedä”. Kannattaa siis varautua kysymään ihan kaikesta ja useaan otteeseen samasta asiasta, jotta saa lopulta tyydyttävän vastauksen. Ehdottomasti vaikeinta on julkisilla liikkuminen. Ensiksikin, lähtöaikataulut ovat ”joustavia” ja matkat kestävät yleensä 30-50% odotettua pidempään. Toiseksi, busseille ei ole merkittyjä pysäkkejä eikä busseissa usein lue määränpäätä englanniksi. Tämän takia on koko ajan pysyttävä valppaana, jotta tietää milloin ja missä jäädä pois. Kolmanneksi, paikalliset hyppäävät bussiin vauhdista ennen kuin bussi on edes päässyt pysäkille, mikä tarkoittaa sitä että vapaita paikkoja on hyvin vähän jäljellä. Bussit tulevat lähes poikkeuksetta aina ääriään myöten täyteen. Turistit isoine laukkuineen busseissa eivät ole järin suosittu näky paikallisten mielestä. Tuijottavat katseet polttavat takaraivossa. Hyvänä puolena bussimatkustamisessa on edullisuus. Lähes 100km:n matkasta saa pulittaa noin euron per naama.

The new look! Kaunis intialaisneito :)